Ärsyttää

Ahtaat väkijoukot ärsyttävät. Kaupungissa pitää kulkea kuin sillipurkissa. Omaa tilaa ei ole yhtään. Mieli tekisi mennä jonnekin, jossa voi sentään hengittää.

Meteli ärsyttää. Ihmisten mölinää kaikkialla, jonka kuitenkin peittää korvia riipivä liikenteen melu. Kielimuuri voi olla ongelma Tampereesta eteenpäin, mutta äänimuuri sielläkin. Mieli tekisi hankkia korvanapit ja esitellä erästä sormea.

Hokeminen ärsyttää. Ei ole ihan pakko sanoa useaan kertaan, kun itse päätän olla kuulematta. Vika on oma jos ei usko kerrasta etten kuule. Mieli tekisi sanoa takaisin ja kovaa. 

Tyhmyys ärsyttää. Jättivät yksin, kun muka näytin käsimerkkejä ja huusin päin naamaa. Jos ei kuuntele järkeviä perusteluja, ei ole varaa väittää vastaan. Mieli tekisi lähteä serkulle, ettei tarvitse olla yksin.

Äänekkäät ihmiset ärsyttävät. Jotkut puhuvat liikaa ja turhaan. Serkku kaakattaa vielä sellaisella äänellä että kuulo lähtee. Mieli tekisi kietaista ilmastointiteipillä pari kertaa kasvojen ympäri, eipä kälisisi enää.

Hajut ärsyttävät. Varsinkin omien seinien sisällä, kun niitä ei voi välttää. Teipattu sinertävä ihminen alkaa jo tuoksahtaa kellarissa. Ovi ei pidä hajuja sisällään. Mieli tekisi pistää päreiksi sellainen ovi.

Vahingossa sotkeminen ärsyttää. Jos vaikka kaataa mehua lattialle tai lasin reunojen yli, ja sitten siivotaan. Lekalla hajotetun oven säleiden kerääminen ärsyttää erityisesti, kun tulee tikkuja sormeen. Pitää vielä siivota vahingossa tapettu ihminen kellarista. Mieli tekisi heittää avantoon, kun meni noin vain kuolemaan.

Hitaat ihmiset ärsyttävät. Erityisesti kapeissa käytävissä, kun ei voi kulkea ohi. Jonkun akkalauman perässä jouduin kulkemaan. Kesti ihan liian kauan, ja sitten vielä tuijottivat jälkeeni. Ei kai nyt paketin raahaaminen niin erikoinen asia ole, vaikka vähän haiseekin. Mieli tekisi huutaa sellaisille, että kulkisivat ensi kerralla nopeammin.

Ajattelemattomuus ärsyttää. Takki olisi pitänyt ottaa, ja kottikärryt pakettia varten, mutta kun ei tullut mieleen. Ei ole edes hanskoja mukana. Mieli tekisi palata talolle, mutta siellä ne vanhat akat edelleen seisovat ja jotain naputtelevat.

Kylmyys ärsyttää. Pakkasessa ei voi oleskella sisävaatteissa, ei vaikka kuinka liikkuisi. Korvanapeista ei ole mitään hyötyä, eivät edes peitä sireenin melua. Sormet kohmeessa johtojen selvittely on vielä ärsyttävämpää, varsinkin kun takertuvat vielä jalkoihin. Mieli tekisi jäädä lumeen makaamaan, ei tarvitsisi selvitellä niitäkään turhakkeita.

Älyttömät päätökset ärsyttävät. Ensin hytisen jäätävässä pakkasessa, sitten kylmässä poliisiautossa ja nyt kalseassa sellissä. Eivät edes huopaa antaneet. Älytön oli päätös tuomita murhasta, kun tappo olisi riittänyt. Mieli tekisi lähteä kotiin, kun väärin tuomitsivat.

Liioitellut otsikot ärsyttävät. Kun vähän kävin asioilla, niin heti varoittelivat karkurista. Kyllä aioin palata takaisin, mutta kun on liian kylmä. Mieli tekisi antaa periksi ja jäätyä sillan alla, siinähän syyttelisivät toinen toisiaan.

Näkkileipä

11-vuotias Petri istui koulun ruokalassa. Samassa pöydässä hänen kanssaan oli luokan muut pojat, jotka jutustelivat kovaan ääneen viime välitunnin jalkapallo-ottelusta. Petri oli hiljaa, haukkasi näkkäriä ja katseli ilmeettömänä muita. Toiset pitivät niin kovaa mekkalaa, että koulun rehtori tuli huomauttamaan asiasta vihaisesti. Kaikki hiljenivät ja poikien puheenaihe vaihtui varovasti.

”Oispa Sami täällä”, Petrin vieressä istuva Juuso sanoi yllättäen. Petri hätkähti ja siirsi katseensa lautaselleen. Hän katseli hermostuneesti keittolautasella makaavaa perunan puolikasta, jonka sitten lusikoi suuhunsa.
 

”Niinpä, se oli niin hyvä pelaamaan”, Valtteri totesi pöydän toisesta päästä. Petri painoi päätään aavistuksen verran alemmas ja vältteli muiden katseita. Kukaan ei kuitenkaan häntä katsonut, kunnes Juuso huomautti: ”Mutta on meillä Petri!” Muut alkoivat hihkua ja taputtivat Petriä olalle. Petri oli ollut toiseksi paras jalkapallon pelaaja Samin jälkeen, mutta nyt Samia ei enää ollut. Petri hymyili vienosti muille pojille, nousi sitten ruokapöydästä ja kantoi tarjottimensa astianpalautukseen.

Toisella välitunnilla kaikki pojat menivät taas pelaamaan jalkapalloa. Petriä ei enää huvittanut pelata, ja syyksi hän sanoi muille satuttaneensa jalkansa portaissa. Petri jäi jalkapallokentän penkille istumaan ja katsoi muiden pelaavan. Hänen katseensa alkoi hiljalleen lasittua, kun hän kävi mielessään viime kesän tapahtumia. Muut olisivat saattaneet nähdä Petrin kasvojen muuttuneen harmaan kalpeiksi, mutta kaikki olivat niin keskittyneitä pelaamiseen, ettei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota.

Petri näki yhä silmissään Samin kauhusta jäykät kasvot veden pinnan alla. Samin vaaleat hiukset huojuivat veden virran mukana ja ammottava suu oli auki kuin Sami vieläkin yrittäisi haukkoa henkeä. Silmät olivat vitivalkoiset, kuin ne olisivat kääntyneet ympäri. Petri yritti turhaan kauhoa vettä saadakseen kiinni kaveristaan, ja lopulta hän tajusikin, että näin olisi parempi. Hän ui rantaan huutaen apua ja kaikki rannalla olleet aikuiset lähtivät uimaan paikkaan, jota Petri osoitti. Kukaan ei ollut nähnyt, mitä oikeasti oli tapahtunut.

Pian poliisit ja poikien vanhemmat soitettiin paikalle. Petri oli nopeasti keksinyt aivan tavallisen selityksen, ettei Sami enää ollut jaksanutkaan uida. Sami oli sanonut hänelle, että häntä huimaa ja sen jälkeen Sami vajosi lähes heti veden alle. Kukaan ei epäillyt tarinan todenmukaisuutta, ja Samin ruumis nostettiin järven pohjasta samana iltana.

Tosiasiassa pojille oli tullut riitaa siitä, kumpi oli parempi pelaaja ja suositumpi kaveri koulussa, jonka takia Petri hermostui niin, että potkaisi kaikilla voimillaan Samia selkään, jonka seurauksena Samin keuhkoista tulivat ilmat pihalle. Nyt Petri joutuisi kantamaan loppuelämänsä sellaista salaisuutta, jota ei kenellekään voisi koskaan kertoa. Vai voisiko? Mitä jos joku saisikin tietää? Petrin ilme muuttui entistä synkemmäksi.

Koulun kellot soivat ja Petri hätkähti. Kaikki lähtivät juoksemaan sisälle. Hän pyyhkäisi vetisiä silmiään ja lähti tallustamaan muiden perässä oppitunnille.

Oodi keväälle

Auringon kimaltelevassa kultavalossa välkkyvät vedet,

ne ovat karistaneet yltään jääpeittonsa.

Kohti taivaita nousevat nuoret puunversot,

lävitse menneen vuoden kuolleiden lehtien ja ruohojen.

Puiden oksat kannattelevat miljoonia pieniä avautuvia silmuja, jotka

kohta puhkeevat väriloistoonsa:

tuhansiin vihreisiin sävyihin,

toivottaen maasta ulos työntyvät kukat tervetulleiksi.

Vain muutamina öinä pitkän vuodenkierron aikana

saamme tuntea viileät keväiset yöt,

niiden poskiamme hyväilevät tuulet,

jotka idästä tänne puhaltavat.

Ja juuri, kun tunnemme kylmyyden meidät ympäröivän,

uskomme näkevämme pilkahduksen tähtitaivaasta,

AURINKO NOUSEE

ja tuhoaa kylmän ja pimeyden

levittäen valoonsa kaukaisimpaan länteen;

ajaen taas kerran pois kuoleman valtakunnan,

ilmoittaen uuden ajan alkavaksi.

Omistettu kaikille naturalisteille

Sen jälkeen, kun minulle selvisi, ettei kristittyjen jumalaa ollut, puhuin järkähtämättä tieteellisen maailmankuvan puolesta. Nauroin ihmisille, jotka kohdistivat rukouksiaan taivaisiin, lukivat Raamattua tai viettivät joulua. Olin vakuuttunut Darwinin evoluutioteorian oikeellisuudesta ja hämmästytin, toisinaan raivostutinkin puolituttuja aikuisia väittämällä teoriaa totuudeksi. Eritysesti heitä harmitti se, että olin vielä kovin nuori – heillä ei ollut käynyt koskaan mielessä, että sen ikäinen osaisi ajatella moisia asioita. Monet kerrat kävin kiivaita väittelyjä jumalaan uskovien aikuisten kanssa, ja kun tuli väittelyn hiljainen hetki, jolloin kumpikin oli sanonut sanottavansa ja tyydyttiin tuijottamaan toista silmää räpäyttämättä, odottaen, että vastustaja ennen itseä kääntäisi katseensa muualle, seisoin puoli metriä lyhyempänä katse tiukkana, pysyen vakaasti kannassani. Ilkeä mielihyvä ja voitonriemu täytti pääni, kun vastustaja viimein nosti nenänsä pystyyn ja käveli tiehensä muka sen takia, ettei tarvitsisi keskustella kaltaiseni tietämättömän pikkulapsen kanssa. Mutta minä tiesin, että hän oli luovuttanut.

Satuin myöhempinä aikoina olemaan yksinäni kotona, kun kaksi uskovaista julistajaa soitti ovikelloamme. Onneksi tämä tapahtui, kun muita ei ollut paikalla, sillä äiti olisi varmasti minun luonteeni tuntien estänyt minua puhumasta heidän kanssaan ja ohjannut heidät kohteliaasti ulos.

  

Mutta siinä he nyt olivat, kokonaan minun armoillani. Vaikka vihasin kristittyjä sydämeni pohjasta, halusin keskustella heidän kanssaan aina kun mahdollista, sillä en vielä ollut kohdannut voittajaani puhetaidoissa. Mikään ei tuottanut samanlaista mielihyvää kuin eri lailla uskovan pilkkaaminen ja nöyryyttäminen (paitsi julkinen sellainen, mutta se on erittäin harvinaista herkkua). Niinpä kutsuin heidät sisään ja asetuimme kaikki kolme intoa uhkuen olohuoneen sohville johonkin ringin tapaiseen.

  

Vastakkainasettelu oli havaittavissani; he istuivat tiukasti vieretysten, valmiina tarvittaessa tukemaan toisiaan. Minä annoin heidän tehdä sen – moinen käytös viesti minulle heidän heikommasta asemastaan, vaikka heitä oli kaksi yhtä vastaan ja he olivat aikuisia, kun minä en ollut edes kuuttatoista. Heidän alemmuudentunteensa toi itseluottamusta minulle. Istuin heitä vastapäätä nojatuoliin ja yritin näyttää mahdollisimman isolta nojautumalla rennon huolettomasti taaksepäin ja viemällä käteni käsinojille.

  

Annoin heidän vapaasti puhua ja lukea Raamattuaan. Välillä heitin jonkin välikommentin, joka useimmiten oli kysymys. He jatkoivat ja jatkoivat ja minä osoitin heidän asiaansa kohtaan suurta mutta hyvin kriittistä mielenkiintoa. Kävin väsytystaistelua. Kun tunti oli kulunut, he alkoivat liikahdella rauhattomasti ja vilkuilla ulko-ovea. Minä jatkoin keskustelua kuin en huomaisi mitään. Puolentoista tunnin lähestyessä heidän puheensa äänensävystä kuuli selvästi, että he yrittivät lähtöä. Minä en sallinut sitä, vaan esitin aina lisäkysymyksen edellisen kysymyksen vastaukseen ja kerroin omia mielipiteitäni heidän sanomisistaan. Uskovaiset olivat jo havainneet, ettei minua voinut vakuuttaa heidän maailmankatsomuksellaan. Heidän otteensa puheestaan alkoi lipsua, mikä parhaimmillaan näkyi toisen huomautuksessa minun sanomaani, että he tarvitsevat lisää loogista ajattelua uskonoppeihinsa: ”Mitään ajattelua ei edes tarvita, kun kaikki löytyy ajattelemattakin Raamatusta”.

  

Haluaisin kovin mielelläni kertoa, että hetkeä myöhemmin uskovaiset lähtivät kotoani poispääsystä silmin nähden helpottuneina, toivottavasti myös mielessään valheellisen uskontonsa opit kyseenalaistaen. Toisinaan asiat kuitenkin kääntyvät päälaelleen eikä keskustelu päätykään toivomallasi tavalla.

   

He olivat jo hyvin väsyneitä, kun keskustelu kääntyi iänikuiseen evoluutio vastaan luominen -väittelyyn. Olin varma voitostani, kunnes toinen heistä tajusi kysyä, kuinka pystyn selittämään elämän synnyn ilman Jumalaa. Tiesin, ettei tiede osaa selittää kattavasti kyseistä asiaa. Yritin selittää ympäripyöreitä atomien yhteenliittymisistä ja sähköimpulsseista, jotka antavat elämänvoiman. Mutta aavistelin aivan oikein, että olin menettämässä pelin.

  

”Ymmärrät kai, että jos se olisi niin yksinkertaista, tiedemiehet olisivat jo ajat sitten luoneet elämää laboratorioissaan”, hän huomautti minulle. Tunsin oloni turhautuneeksi, kun en kyennyt väittämään vastaan tuon vääräuskoisen sanomaan.

  

”Se on vain ajan kysymys, että niin tapahtuu. Elämän synnystä ei vielä tiedetä kaikkea”, väitin vastaan ja kuulostin omissa korvissanikin lapselliselta.

”Kaikki tarpeellinen tiedetään. Se löytyy Raamatusta.”

Viha leiskui sisälläni. ”Et pysty todistamaan!”

”Jumalaa ei voi todistaa, se on uskon asia. Mutta sielun voi todistaa. Ymmärräthän, että ruumis tarvitsee elämänvoimaa voidakseen elää. Tuo elämänvoima on sielu. Ajattele, ensin on kasa molekyylejä, pelkkää kylmää, elotonta kiveä. Miten kivi voisi herätä eloon ja alkaa tavoitella jotakin? Ei sellainen ole mahdollista. Elämä ei ole materiassa.”

”Ei kyllä missään hengessäkään. Sellaista ei voi olla, kun en näe sellaista.”

”Et taida aistia monia muitakaan asioita, kuten radioaaltoja ja muuta säteilyä?”

”Säteilyn pystyy mittaamaan, sielua ei.”

”On yksinkertainen mitta – ruumis. Jos ruumis on elossa, elämänvoima on siinä; jos se on kuollut, siinä ei ole elämänvoimaa.”

Se olinkin nyt minä, joka kyseenalaisti uskonsa.

Olento

Tumman ja synkän luolan perältä kuuluu hiljaista veden liplatusta. Perimmäisessä nurkassa makaa pieni, vaalea hahmo. Sen silmät ovat lujasti kiinni, kasvot luolan seinää kohti. Olento on käpertynyt kuoppaan johon seinässä pulppuavan kuuman lähteen vesi on keräytynyt lammikoksi. Lammikosta nousee luolan ympäri hajaantuvaa ja kiviseiniä lämmittävää vesihöyryä.

Veteen käpertyneellä olennolla ei ole kokemuksia, muistoja tai ymmärrystä. Se tietää vain lähteen turvallisen lämmön ja rytmikkään kohinan veden osuessa kivilattiaan. Olento ei tiedä mitään ajasta, tieto kuluvista päivistä ei merkitse sille mitään. Tärkeää ovat vain lähde ja pimeyden tuoma rauha. Joskus luolan ulkopuolelta kuuluu ääniä, jotka eivät kuuluu olennon pieneen maailmaan. Äänet ovat outoja, joskus levottomia. Ne tekevät olennon rauhattomaksi mutta voivat myös tuudittaa sen lepoon. Osa äänistä on tullut tutuiksi, mutta nyt niitä ei voi kuulla. Vieraiden äänien voima tärisyttää luolaa ja olento kääriytyy entistä pienemmäksi.

Olento ei tiedä olevansa katseen kohteena. Luolan suuaukolta olennon viereen kantautuu äänetön kulkija. Se ei muistuta pientä ja surkeaa vedessä lepäävää olentoa, kulkija tietää paljon enemmän. Kevyt tuulahdus selkään saa olennon liikuttamaan päätään ensimmäisen kerran. Se ei avaa silmiään koska ei osaa, mutta havaitsee kulkijan läsnäolon: tämä pelottaa olentoa. Se kuitenkin huomaa jotain muuta. Silmät kiinnikin luolan suulta kantautuva valo on kirkas. Olento ei ole koskaan ennen nähnyt valoa. Kulkija poistuu hitaasti, mutta olento jää katselemaan kirkkautta vielä pitkään. Kun valo himmenee, olento on unessa.

Hitaasti luolaan hohtava, kasvava valo ja kulkijan palannut läsnäolo herättävät olennon. Se yrittää tulkita näitä uusia kokemuksia mutta ne ovat liikaa. Olento tuntee kiireen sisällään mutta ei ymmärrä sitä. Epätoivoinen tarve saa olennon nytkähtämään, ja huomatessaan raajansa olento hämmentyy lisää. Vesikuopasta ulos ojentuva käsi tutkii ulkomaailmaa, luolan kosteaa lattiaa. Hipaisusta kämmenselkään olento vetää kätensä pois, ja sitten se tuntee kulkijan kiireellisen läsnäolon katoavan.

Tarve liikkua ei lähde kulkijan mukana, ja kasvava tunne kiireestä saa olennon koettamaan muitakin raajojaan. Piinallisen hitaasti se nostaa yläruumistaan ja nostaa itsensä varovaisesti ylös vedestä. Kova kallio satuttaa olentoa, mutta lisääntyvä uteliaisuus tekee kivusta toissijaisen. Vedestä nouseva höyry muistuttaa lämmöstä ja turvallisuuden tunteesta, mutta olento on jo liikkunut. Se ei enää pysty palaamaan, ja vesihöyryn ja hämmennyksen ympäröimänä olento aloittaa hitaan ryöminnän. Nyt pakottavaksi kasvanut tarve liikkua ajaa valoa kohti, vaikka se ei pysty käsittämään, mitä valon takana on tai miksi sinne on mentävä.

Ulkoa alkaa taas kuulua ääniä, kovempana kuin milloinkaan ennen: hiljaista suhinaa, tikitystä, jyminää. Äänet pelästyttävät olennon, ja se jää säikkynä paikoilleen. Epätietoisena ja edelleen vailla ymmärrystä mistään se ei kykene päättämään. Silloin kulkijan läsnäolo tuntuu äkkiä voimakkaampana kuin koskaan. Luolan suulta, valon edestä se kutsuu olentoa. Voimistunut olento lähtee jälleen ryömimään itsepintaisesti suoraan kohti kirkkautta. Valo häikäisee jo silmät kiinnikin, mutta kuin siivin avustettuna olento pääsee kulkijan läpi luolan suuaukosta maailmaan.

Kaikkien äänten ja valojen keskelle päätynyt olento tuntee avaruuden ympärillään, ja sen kaiken ero sisäpuolen turvaan on liikaa olennolle. Silmänsä juuri avanneena se parkaisee ja alkaa haukkoa henkeään. Luolan oviaukossa seisova kulkija hymyilee, ja jotenkin olento ymmärtää kuulemansa sanan ennen kuin kädet tulevat ja nostavat sen pois: ”Tervetuloa.”

Olennon suu muodostaa ensimmäisen, riemukkaan hymynsä.

Ärsyttää

Ahtaat väkijoukot ärsyttävät. Kaupungissa pitää kulkea kuin sillipurkissa. Omaa tilaa ei ole yhtään. Mieli tekisi mennä jonnekin, jossa voi sentään hengittää.

Meteli ärsyttää. Ihmisten mölinää kaikkialla, jonka kuitenkin peittää korvia riipivä liikenteen melu. Kielimuuri voi olla ongelma Tampereesta eteenpäin, mutta äänimuuri sielläkin. Mieli tekisi hankkia korvanapit ja esitellä erästä sormea.

Hokeminen ärsyttää. Ei ole ihan pakko sanoa useaan kertaan, kun itse päätän olla kuulematta. Vika on oma jos ei usko kerrasta etten kuule. Mieli tekisi sanoa takaisin ja kovaa. 

Tyhmyys ärsyttää. Jättivät yksin, kun muka näytin käsimerkkejä ja huusin päin naamaa. Jos ei kuuntele järkeviä perusteluja, ei ole varaa väittää vastaan. Mieli tekisi lähteä serkulle, ettei tarvitse olla yksin.

Äänekkäät ihmiset ärsyttävät. Jotkut puhuvat liikaa ja turhaan. Serkku kaakattaa vielä sellaisella äänellä että kuulo lähtee. Mieli tekisi kietaista ilmastointiteipillä pari kertaa kasvojen ympäri, eipä kälisisi enää.

Hajut ärsyttävät. Varsinkin omien seinien sisällä, kun niitä ei voi välttää. Teipattu sinertävä ihminen alkaa jo tuoksahtaa kellarissa. Ovi ei pidä hajuja sisällään. Mieli tekisi pistää päreiksi sellainen ovi.

Vahingossa sotkeminen ärsyttää. Jos vaikka kaataa mehua lattialle tai lasin reunojen yli, ja sitten siivotaan. Lekalla hajotetun oven säleiden kerääminen ärsyttää erityisesti, kun tulee tikkuja sormeen. Pitää vielä siivota vahingossa tapettu ihminen kellarista. Mieli tekisi heittää avantoon, kun meni noin vain kuolemaan.

Hitaat ihmiset ärsyttävät. Erityisesti kapeissa käytävissä, kun ei voi kulkea ohi. Jonkun akkalauman perässä jouduin kulkemaan. Kesti ihan liian kauan, ja sitten vielä tuijottivat jälkeeni. Ei kai nyt paketin raahaaminen niin erikoinen asia ole, vaikka vähän haiseekin. Mieli tekisi huutaa sellaisille, että kulkisivat ensi kerralla nopeammin.

Ajattelemattomuus ärsyttää. Takki olisi pitänyt ottaa, ja kottikärryt pakettia varten, mutta kun ei tullut mieleen. Ei ole edes hanskoja mukana. Mieli tekisi palata talolle, mutta siellä ne vanhat akat edelleen seisovat ja jotain naputtelevat.

Kylmyys ärsyttää. Pakkasessa ei voi oleskella sisävaatteissa, ei vaikka kuinka liikkuisi. Korvanapeista ei ole mitään hyötyä, eivät edes peitä sireenin melua. Sormet kohmeessa johtojen selvittely on vielä ärsyttävämpää, varsinkin kun takertuvat vielä jalkoihin. Mieli tekisi jäädä lumeen makaamaan, ei tarvitsisi selvitellä  niitäkään turhakkeita.

Älyttömät päätökset ärsyttävät. Ensin hytisen jäätävässä pakkasessa, sitten kylmässä poliisiautossa ja nyt kalseassa sellissä. Eivät edes huopaa antaneet. Älytön oli päätös tuomita murhasta, kun tappo olisi riittänyt. Mieli tekisi lähteä kotiin, kun väärin tuomitsivat.

Liioitellut otsikot ärsyttävät. Kun vähän kävin asioilla, niin heti varoittelivat karkurista. Kyllä aioin palata takaisin, mutta kun on liian kylmä. Mieli tekisi antaa periksi ja jäätyä sillan alla, siinähän syyttelisivät toinen toisiaan.

Et voi paeta kuolemaa

Minä pelkään. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, mutta se ei riitä. Keuhkojani särkee ja kompuroin väsymyksestä. Minun on pakko jaksaa, pakko taistella. Se saa minut kiinni, tiedän sen. Pakotan itseni ottamaan askeleen toisen perään, jatkamaan eteenpäin. Hengitykseni on katkonaista. Koko kehoni on tulessa. Se on niin lähellä, että kuulen sen askeleet omianikin selkeämmin. Olen menettänyt ajantajuni. En tiedä, kauanko olen juossut. Ajatus ei ole omiaan pitämään minua liikkeessä. Kompastun ja olen lähellä kaatua. Se lähestyy koko ajan, saatan kuulla sen hengityksen. En tiedä, missä olen tai mihin menen. Metsä jatkuu silmänkantamattomiin. Jokainen hengenveto on kuin puukonisku rintaan. Olen taas vähällä kompastua maassa kiemurteleviin puunjuuriin. Jokainen hidaste tuo sen lähemmäs. Näen sen varjon lähes omani rinnalla. Kiristän tahtia. Tunnen ennemmin kuin kuulen sen jäävän jälkeen. Hetkellinen voitonriemuni peittyy kivun alle saman tien. Keuhkoni eivät enää kestä. Näköni alkaa hämärtyä reunoilta. Viimeinen asia, jonka kuulen, on sen riemukas äännähdys. Sitten jalkani antavat lopulta periksi, ja paiskaudun päistikkaa maahan.

                                                                 Kipu on poissa. Olin jo melkein unohtanut, miltä kivuttomuus tuntuu. Huokaisen helpotuksesta. Ja sitten muistini palaa. Kipu. Metsä. Pako. Avaan silmäni. Olen pimeässä sisätilassa, istuma-asennossa ja ilmeisesti yksin. Kun silmäni vihdoin tottuvat pimeään, näen, että olen jonkinlaisessa huoneessa. Ei ikkunoita, ei ovea, ei mitään ulospääsyä. Vilkaisen kattoon. Tai sinne, missä oletan katon olevan. Tiedän, että ylhäällä on katto, mutta se on niin korkealla, että en näe sitä. Olen juuri aikeissa nousta ylös ja alkaa etsiä jotain merkkejä ulkomaailmasta, kun huomaan liikettä vasemmalla puolellani. Seinä. Ei muuta. Kestää hetken sisäistää, mitä juuri näin. Seinä liikkui. Seinien ei kuulu liikkua. Käännän päätäni, ja toden totta, seinä on alkanut siirtyä - lähemmäs minua. Hengitykseni nopeutuu. Käännän hitaasti pääni taas toiseen suuntaan. Oikealla puolellani oleva seinä on alkanut myös siirtyä. Minun on pakko päästä ulos. Yritän nousta, mutta jalkani eivät tottele. Ne pysyvät koukussa minua vasten. Kädet ovat liikkumatta polvien ympärillä. En saa liikautettua mitään muuta kuin päätäni. Pakokauhu valtaa minut. Hengitykseni on nopeaa ja pinnallista. Silmäni etsivät pakokeinoa. En voi tehdä mitään muuta kuin istua paikallani ja antaa seinien hitaasti murskata minut. Tiedän, että nyt minua ei pelasta tajuttomuus. Tulen tuntemaan sen kaiken. En tiedä, miksi se oli jättänyt minut tänne. Nyt toivon, että se olisi tappanut minut. Tällä tavalla en halua lähteä. Seinät hipovat käsivarsiani. Vastapäinen seinä on vajaan metrin päässä. Minulla on vielä yksi valinta: haluanko katsella kuolemani. Suljen silmäni. Olen hävinnyt taistelun.

Ellen Ojala

Siniristilippumme

Joka ikinen solu minussa kysyi, mistä tämä tällainen tuli. Mikä minua vaivasi? Enkö voinut vain syödä ja jutella pöytäseurani kanssa, kuten normaalit ihmiset tekivät?

                      Istuin hotellin ravintolassa aamiaisella ja katselin ikkunasta ulos. En varsinaisesti maisemien tähden, niissä ei ollut muuta poikkeavaa kuin läheisen puiston lipputangossa liehuva ruotsinlippu. Katselin, tai oikeastaan tuijotin, sitä nimenomaista lippua. Niin samanlainen kuin kotimaani lippu. Väreistäkin toinen oli sama. Minulla oli rauhaton olo. Kurkkua kuristi ja kädet tärisivät. Pudotin pitelemäni leivän lautaselle, suljin silmäni ja yritin koota ajatukseni. Epäonnistuin nopeasti ja täydellisesti, ja palasin ajattelemaan lippua. Sininen ja keltainen - värit, joita jokainen suomalainen teini opetettiin yhteiskunnassa inhoamaan, pilkkaamaan ja halveksumaan. Tähän asti minäkin olin yrittänyt. Mutta se typerä lippu oli juuri muuttanut koko elämäni suunnan.

                      Vilkaisin vastapäätä istuvaa isääni, joka söi kaurapuuroa ja luki lehteä. Sitten palasin taas tuijottamaan ikkunasta ulos. Lippu oli yhä siellä, liehumassa tuulessa. Todellisuudessa lippu vain edusti maata, jossa olimme isäni kanssa viikon mittaisella lomalla. Maata, joka oli kovin samanlainen kuin Suomi, mutta silti aivan erilainen. Täällä oli keskustelukulttuuri, loistava julkinen liikenne ja upeaa arkkitehtuuria. Mutta eniten minua kuitenkin hämmästytti se, että täällä kaikki tuntuivat hyväksyvän minut. Ihmiset eivät tuijottaneet kävellessäni kadulla. Ei pahoja sanoja tai katseita, ei ivahuutoja. En ollut törmännyt vielä yhteenkään ihmiseen, joka olisi ollut minua kohtaan jotain muuta kuin ystävällinen. Minut otettiin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa sen kummempia kyselemättä.

                      Punatukkainen nainen pyöräili ikkunan ohi. Luultavasti töihin, ajattelin. Itse en ollut koskaan halunnut tavallista elämää, mutta nyt tajusin, että sekin kelpaisi. Tavallinen työ, tavallinen puoliso ja tavallinen koti. Ottaisin sen kaiken ja olisin tyytyväinen. Kaikki kävisi, kunhan vain saisin sen täällä, Ruotsissa. Antakaa minun jäädä tänne, mieleni kirkui. Älkää pakottako minua lähtemään. Minua alkoi itkettää. Toivoin, ettei isä huomaisi tukahdutettua itkuani samalla, kun mielessäni haukuin itseäni pystyyn ja nauroin sekopäiselle käytökselleni. Sillä hetkellä tajusin, ettei paluuta entiseen ollut. En halunnut kannattaa Suomea jääkiekon mm-kisoissa, en ostaa suomalaista jogurttia enkä puhua äidinkieltäni. En halunnut palata kotiin. En halunnut takaisin kotikaupunkiini. En halunnut enää koskaan Suomeen. Halusin jäädä tänne. Halusin olla ruotsalainen.

                      Olisin antanut mitä tahansa saadakseni elämäni tänne. Mitä tahansa. Sen sijaan haukkasin lisää paahtoleipää ja yritin hymyillä isälleni, joka naureskeli ruotsalaiselle sanomalehdelle ollen täysin tietämätön ajatuksistani.

Ellen Ojala