Olento

Tumman ja synkän luolan perältä kuuluu hiljaista veden liplatusta. Perimmäisessä nurkassa makaa pieni, vaalea hahmo. Sen silmät ovat lujasti kiinni, kasvot luolan seinää kohti. Olento on käpertynyt kuoppaan johon seinässä pulppuavan kuuman lähteen vesi on keräytynyt lammikoksi. Lammikosta nousee luolan ympäri hajaantuvaa ja kiviseiniä lämmittävää vesihöyryä.

Veteen käpertyneellä olennolla ei ole kokemuksia, muistoja tai ymmärrystä. Se tietää vain lähteen turvallisen lämmön ja rytmikkään kohinan veden osuessa kivilattiaan. Olento ei tiedä mitään ajasta, tieto kuluvista päivistä ei merkitse sille mitään. Tärkeää ovat vain lähde ja pimeyden tuoma rauha. Joskus luolan ulkopuolelta kuuluu ääniä, jotka eivät kuuluu olennon pieneen maailmaan. Äänet ovat outoja, joskus levottomia. Ne tekevät olennon rauhattomaksi mutta voivat myös tuudittaa sen lepoon. Osa äänistä on tullut tutuiksi, mutta nyt niitä ei voi kuulla. Vieraiden äänien voima tärisyttää luolaa ja olento kääriytyy entistä pienemmäksi.

Olento ei tiedä olevansa katseen kohteena. Luolan suuaukolta olennon viereen kantautuu äänetön kulkija. Se ei muistuta pientä ja surkeaa vedessä lepäävää olentoa, kulkija tietää paljon enemmän. Kevyt tuulahdus selkään saa olennon liikuttamaan päätään ensimmäisen kerran. Se ei avaa silmiään koska ei osaa, mutta havaitsee kulkijan läsnäolon: tämä pelottaa olentoa. Se kuitenkin huomaa jotain muuta. Silmät kiinnikin luolan suulta kantautuva valo on kirkas. Olento ei ole koskaan ennen nähnyt valoa. Kulkija poistuu hitaasti, mutta olento jää katselemaan kirkkautta vielä pitkään. Kun valo himmenee, olento on unessa.

Hitaasti luolaan hohtava, kasvava valo ja kulkijan palannut läsnäolo herättävät olennon. Se yrittää tulkita näitä uusia kokemuksia mutta ne ovat liikaa. Olento tuntee kiireen sisällään mutta ei ymmärrä sitä. Epätoivoinen tarve saa olennon nytkähtämään, ja huomatessaan raajansa olento hämmentyy lisää. Vesikuopasta ulos ojentuva käsi tutkii ulkomaailmaa, luolan kosteaa lattiaa. Hipaisusta kämmenselkään olento vetää kätensä pois, ja sitten se tuntee kulkijan kiireellisen läsnäolon katoavan.

Tarve liikkua ei lähde kulkijan mukana, ja kasvava tunne kiireestä saa olennon koettamaan muitakin raajojaan. Piinallisen hitaasti se nostaa yläruumistaan ja nostaa itsensä varovaisesti ylös vedestä. Kova kallio satuttaa olentoa, mutta lisääntyvä uteliaisuus tekee kivusta toissijaisen. Vedestä nouseva höyry muistuttaa lämmöstä ja turvallisuuden tunteesta, mutta olento on jo liikkunut. Se ei enää pysty palaamaan, ja vesihöyryn ja hämmennyksen ympäröimänä olento aloittaa hitaan ryöminnän. Nyt pakottavaksi kasvanut tarve liikkua ajaa valoa kohti, vaikka se ei pysty käsittämään, mitä valon takana on tai miksi sinne on mentävä.

Ulkoa alkaa taas kuulua ääniä, kovempana kuin milloinkaan ennen: hiljaista suhinaa, tikitystä, jyminää. Äänet pelästyttävät olennon, ja se jää säikkynä paikoilleen. Epätietoisena ja edelleen vailla ymmärrystä mistään se ei kykene päättämään. Silloin kulkijan läsnäolo tuntuu äkkiä voimakkaampana kuin koskaan. Luolan suulta, valon edestä se kutsuu olentoa. Voimistunut olento lähtee jälleen ryömimään itsepintaisesti suoraan kohti kirkkautta. Valo häikäisee jo silmät kiinnikin, mutta kuin siivin avustettuna olento pääsee kulkijan läpi luolan suuaukosta maailmaan.

Kaikkien äänten ja valojen keskelle päätynyt olento tuntee avaruuden ympärillään, ja sen kaiken ero sisäpuolen turvaan on liikaa olennolle. Silmänsä juuri avanneena se parkaisee ja alkaa haukkoa henkeään. Luolan oviaukossa seisova kulkija hymyilee, ja jotenkin olento ymmärtää kuulemansa sanan ennen kuin kädet tulevat ja nostavat sen pois: ”Tervetuloa.”

Olennon suu muodostaa ensimmäisen, riemukkaan hymynsä.