Joka ikinen solu minussa kysyi, mistä tämä tällainen tuli.
Mikä minua vaivasi? Enkö voinut vain syödä ja jutella pöytäseurani kanssa,
kuten normaalit ihmiset tekivät?
Istuin
hotellin ravintolassa aamiaisella ja katselin ikkunasta ulos. En varsinaisesti
maisemien tähden, niissä ei ollut muuta poikkeavaa kuin läheisen puiston
lipputangossa liehuva ruotsinlippu. Katselin, tai oikeastaan tuijotin, sitä
nimenomaista lippua. Niin samanlainen kuin kotimaani lippu. Väreistäkin toinen
oli sama. Minulla oli rauhaton olo. Kurkkua kuristi ja kädet tärisivät. Pudotin
pitelemäni leivän lautaselle, suljin silmäni ja yritin koota ajatukseni.
Epäonnistuin nopeasti ja täydellisesti, ja palasin ajattelemaan lippua. Sininen
ja keltainen - värit, joita jokainen suomalainen teini opetettiin
yhteiskunnassa inhoamaan, pilkkaamaan ja halveksumaan. Tähän asti minäkin olin
yrittänyt. Mutta se typerä lippu oli juuri muuttanut koko elämäni suunnan.
Vilkaisin
vastapäätä istuvaa isääni, joka söi kaurapuuroa ja luki lehteä. Sitten palasin
taas tuijottamaan ikkunasta ulos. Lippu oli yhä siellä, liehumassa tuulessa.
Todellisuudessa lippu vain edusti maata, jossa olimme isäni kanssa viikon
mittaisella lomalla. Maata, joka oli kovin samanlainen kuin Suomi, mutta silti
aivan erilainen. Täällä oli keskustelukulttuuri, loistava julkinen liikenne ja
upeaa arkkitehtuuria. Mutta eniten minua kuitenkin hämmästytti se, että täällä
kaikki tuntuivat hyväksyvän minut. Ihmiset eivät tuijottaneet kävellessäni
kadulla. Ei pahoja sanoja tai katseita, ei ivahuutoja. En ollut törmännyt vielä
yhteenkään ihmiseen, joka olisi ollut minua kohtaan jotain muuta kuin
ystävällinen. Minut otettiin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa sen kummempia
kyselemättä.
Punatukkainen
nainen pyöräili ikkunan ohi. Luultavasti töihin, ajattelin. Itse en ollut
koskaan halunnut tavallista elämää, mutta nyt tajusin, että sekin kelpaisi.
Tavallinen työ, tavallinen puoliso ja tavallinen koti. Ottaisin sen kaiken ja
olisin tyytyväinen. Kaikki kävisi, kunhan vain saisin sen täällä, Ruotsissa.
Antakaa minun jäädä tänne, mieleni kirkui. Älkää pakottako minua lähtemään.
Minua alkoi itkettää. Toivoin, ettei isä huomaisi tukahdutettua itkuani
samalla, kun mielessäni haukuin itseäni pystyyn ja nauroin sekopäiselle
käytökselleni. Sillä hetkellä tajusin, ettei paluuta entiseen ollut. En
halunnut kannattaa Suomea jääkiekon mm-kisoissa, en ostaa suomalaista jogurttia
enkä puhua äidinkieltäni. En halunnut palata kotiin. En halunnut takaisin
kotikaupunkiini. En halunnut enää koskaan Suomeen. Halusin jäädä tänne. Halusin
olla ruotsalainen.
Olisin
antanut mitä tahansa saadakseni elämäni tänne. Mitä tahansa. Sen sijaan
haukkasin lisää paahtoleipää ja yritin hymyillä isälleni, joka naureskeli
ruotsalaiselle sanomalehdelle ollen täysin tietämätön ajatuksistani.
Ellen Ojala
