Minä pelkään. Juoksen niin lujaa kuin pääsen,
mutta se ei riitä. Keuhkojani särkee ja kompuroin väsymyksestä. Minun on pakko
jaksaa, pakko taistella. Se saa minut kiinni, tiedän sen. Pakotan itseni
ottamaan askeleen toisen perään, jatkamaan eteenpäin. Hengitykseni on
katkonaista. Koko kehoni on tulessa. Se on niin lähellä, että kuulen sen
askeleet omianikin selkeämmin. Olen menettänyt ajantajuni. En tiedä, kauanko olen
juossut. Ajatus ei ole omiaan pitämään minua liikkeessä. Kompastun ja olen
lähellä kaatua. Se lähestyy koko ajan, saatan kuulla sen hengityksen. En tiedä,
missä olen tai mihin menen. Metsä jatkuu silmänkantamattomiin. Jokainen
hengenveto on kuin puukonisku rintaan. Olen taas vähällä kompastua maassa
kiemurteleviin puunjuuriin. Jokainen hidaste tuo sen lähemmäs. Näen sen varjon
lähes omani rinnalla. Kiristän tahtia. Tunnen ennemmin kuin kuulen sen jäävän
jälkeen. Hetkellinen voitonriemuni peittyy kivun alle saman tien. Keuhkoni
eivät enää kestä. Näköni alkaa hämärtyä reunoilta. Viimeinen asia, jonka
kuulen, on sen riemukas äännähdys. Sitten jalkani antavat lopulta periksi, ja
paiskaudun päistikkaa maahan.
Kipu
on poissa. Olin jo melkein unohtanut, miltä kivuttomuus tuntuu. Huokaisen
helpotuksesta. Ja sitten muistini palaa. Kipu. Metsä. Pako. Avaan silmäni. Olen
pimeässä sisätilassa, istuma-asennossa ja ilmeisesti yksin. Kun silmäni vihdoin
tottuvat pimeään, näen, että olen jonkinlaisessa huoneessa. Ei ikkunoita, ei
ovea, ei mitään ulospääsyä. Vilkaisen kattoon. Tai sinne, missä oletan katon
olevan. Tiedän, että ylhäällä on katto, mutta se on niin korkealla, että en näe
sitä. Olen juuri aikeissa nousta ylös ja alkaa etsiä jotain merkkejä
ulkomaailmasta, kun huomaan liikettä vasemmalla puolellani. Seinä. Ei muuta.
Kestää hetken sisäistää, mitä juuri näin. Seinä liikkui. Seinien ei kuulu
liikkua. Käännän päätäni, ja toden totta, seinä on alkanut siirtyä - lähemmäs
minua. Hengitykseni nopeutuu. Käännän hitaasti pääni taas toiseen suuntaan.
Oikealla puolellani oleva seinä on alkanut myös siirtyä. Minun on pakko päästä
ulos. Yritän nousta, mutta jalkani eivät tottele. Ne pysyvät koukussa minua
vasten. Kädet ovat liikkumatta polvien ympärillä. En saa liikautettua mitään
muuta kuin päätäni. Pakokauhu valtaa minut. Hengitykseni on nopeaa ja
pinnallista. Silmäni etsivät pakokeinoa. En voi tehdä mitään muuta kuin istua
paikallani ja antaa seinien hitaasti murskata minut. Tiedän, että nyt minua ei
pelasta tajuttomuus. Tulen tuntemaan sen kaiken. En tiedä, miksi se oli
jättänyt minut tänne. Nyt toivon, että se olisi tappanut minut. Tällä tavalla
en halua lähteä. Seinät hipovat käsivarsiani. Vastapäinen seinä on vajaan
metrin päässä. Minulla on vielä yksi valinta: haluanko katsella kuolemani.
Suljen silmäni. Olen hävinnyt taistelun.
Ellen Ojala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti