Omistettu kaikille naturalisteille

Sen jälkeen, kun minulle selvisi, ettei kristittyjen jumalaa ollut, puhuin järkähtämättä tieteellisen maailmankuvan puolesta. Nauroin ihmisille, jotka kohdistivat rukouksiaan taivaisiin, lukivat Raamattua tai viettivät joulua. Olin vakuuttunut Darwinin evoluutioteorian oikeellisuudesta ja hämmästytin, toisinaan raivostutinkin puolituttuja aikuisia väittämällä teoriaa totuudeksi. Eritysesti heitä harmitti se, että olin vielä kovin nuori – heillä ei ollut käynyt koskaan mielessä, että sen ikäinen osaisi ajatella moisia asioita. Monet kerrat kävin kiivaita väittelyjä jumalaan uskovien aikuisten kanssa, ja kun tuli väittelyn hiljainen hetki, jolloin kumpikin oli sanonut sanottavansa ja tyydyttiin tuijottamaan toista silmää räpäyttämättä, odottaen, että vastustaja ennen itseä kääntäisi katseensa muualle, seisoin puoli metriä lyhyempänä katse tiukkana, pysyen vakaasti kannassani. Ilkeä mielihyvä ja voitonriemu täytti pääni, kun vastustaja viimein nosti nenänsä pystyyn ja käveli tiehensä muka sen takia, ettei tarvitsisi keskustella kaltaiseni tietämättömän pikkulapsen kanssa. Mutta minä tiesin, että hän oli luovuttanut.

Satuin myöhempinä aikoina olemaan yksinäni kotona, kun kaksi uskovaista julistajaa soitti ovikelloamme. Onneksi tämä tapahtui, kun muita ei ollut paikalla, sillä äiti olisi varmasti minun luonteeni tuntien estänyt minua puhumasta heidän kanssaan ja ohjannut heidät kohteliaasti ulos.

  

Mutta siinä he nyt olivat, kokonaan minun armoillani. Vaikka vihasin kristittyjä sydämeni pohjasta, halusin keskustella heidän kanssaan aina kun mahdollista, sillä en vielä ollut kohdannut voittajaani puhetaidoissa. Mikään ei tuottanut samanlaista mielihyvää kuin eri lailla uskovan pilkkaaminen ja nöyryyttäminen (paitsi julkinen sellainen, mutta se on erittäin harvinaista herkkua). Niinpä kutsuin heidät sisään ja asetuimme kaikki kolme intoa uhkuen olohuoneen sohville johonkin ringin tapaiseen.

  

Vastakkainasettelu oli havaittavissani; he istuivat tiukasti vieretysten, valmiina tarvittaessa tukemaan toisiaan. Minä annoin heidän tehdä sen – moinen käytös viesti minulle heidän heikommasta asemastaan, vaikka heitä oli kaksi yhtä vastaan ja he olivat aikuisia, kun minä en ollut edes kuuttatoista. Heidän alemmuudentunteensa toi itseluottamusta minulle. Istuin heitä vastapäätä nojatuoliin ja yritin näyttää mahdollisimman isolta nojautumalla rennon huolettomasti taaksepäin ja viemällä käteni käsinojille.

  

Annoin heidän vapaasti puhua ja lukea Raamattuaan. Välillä heitin jonkin välikommentin, joka useimmiten oli kysymys. He jatkoivat ja jatkoivat ja minä osoitin heidän asiaansa kohtaan suurta mutta hyvin kriittistä mielenkiintoa. Kävin väsytystaistelua. Kun tunti oli kulunut, he alkoivat liikahdella rauhattomasti ja vilkuilla ulko-ovea. Minä jatkoin keskustelua kuin en huomaisi mitään. Puolentoista tunnin lähestyessä heidän puheensa äänensävystä kuuli selvästi, että he yrittivät lähtöä. Minä en sallinut sitä, vaan esitin aina lisäkysymyksen edellisen kysymyksen vastaukseen ja kerroin omia mielipiteitäni heidän sanomisistaan. Uskovaiset olivat jo havainneet, ettei minua voinut vakuuttaa heidän maailmankatsomuksellaan. Heidän otteensa puheestaan alkoi lipsua, mikä parhaimmillaan näkyi toisen huomautuksessa minun sanomaani, että he tarvitsevat lisää loogista ajattelua uskonoppeihinsa: ”Mitään ajattelua ei edes tarvita, kun kaikki löytyy ajattelemattakin Raamatusta”.

  

Haluaisin kovin mielelläni kertoa, että hetkeä myöhemmin uskovaiset lähtivät kotoani poispääsystä silmin nähden helpottuneina, toivottavasti myös mielessään valheellisen uskontonsa opit kyseenalaistaen. Toisinaan asiat kuitenkin kääntyvät päälaelleen eikä keskustelu päätykään toivomallasi tavalla.

   

He olivat jo hyvin väsyneitä, kun keskustelu kääntyi iänikuiseen evoluutio vastaan luominen -väittelyyn. Olin varma voitostani, kunnes toinen heistä tajusi kysyä, kuinka pystyn selittämään elämän synnyn ilman Jumalaa. Tiesin, ettei tiede osaa selittää kattavasti kyseistä asiaa. Yritin selittää ympäripyöreitä atomien yhteenliittymisistä ja sähköimpulsseista, jotka antavat elämänvoiman. Mutta aavistelin aivan oikein, että olin menettämässä pelin.

  

”Ymmärrät kai, että jos se olisi niin yksinkertaista, tiedemiehet olisivat jo ajat sitten luoneet elämää laboratorioissaan”, hän huomautti minulle. Tunsin oloni turhautuneeksi, kun en kyennyt väittämään vastaan tuon vääräuskoisen sanomaan.

  

”Se on vain ajan kysymys, että niin tapahtuu. Elämän synnystä ei vielä tiedetä kaikkea”, väitin vastaan ja kuulostin omissa korvissanikin lapselliselta.

”Kaikki tarpeellinen tiedetään. Se löytyy Raamatusta.”

Viha leiskui sisälläni. ”Et pysty todistamaan!”

”Jumalaa ei voi todistaa, se on uskon asia. Mutta sielun voi todistaa. Ymmärräthän, että ruumis tarvitsee elämänvoimaa voidakseen elää. Tuo elämänvoima on sielu. Ajattele, ensin on kasa molekyylejä, pelkkää kylmää, elotonta kiveä. Miten kivi voisi herätä eloon ja alkaa tavoitella jotakin? Ei sellainen ole mahdollista. Elämä ei ole materiassa.”

”Ei kyllä missään hengessäkään. Sellaista ei voi olla, kun en näe sellaista.”

”Et taida aistia monia muitakaan asioita, kuten radioaaltoja ja muuta säteilyä?”

”Säteilyn pystyy mittaamaan, sielua ei.”

”On yksinkertainen mitta – ruumis. Jos ruumis on elossa, elämänvoima on siinä; jos se on kuollut, siinä ei ole elämänvoimaa.”

Se olinkin nyt minä, joka kyseenalaisti uskonsa.